Pohdintoja lähtemisestä
Moikka!
Lähtö lähestyy ja koputtaa kohta olkapäälle, että hei nyt pitäisi mennä. Päivien vilinä tuntuu vähän siltä, kuin autossa nukkuminen. Silmät sulkee "viideksi" minuutiksi, ja sitten ollaankin jo perillä. Kulunut vuosi vaihto juttujen ja lukion parissa suorastaan kiisi ohi.
Vaihto-oppilasvuosi on suuri muutos kenen tahansa elämässä, niin myös minun. Kohta astun lentokoneeseen ja jätän Suomen taakseni. Jätän tänne perheen, ystävät, tutun harrastuksen, koulun, opitut tavat ja sanonnat. Kohta kielenä on englanti, ja bussipysäkeillä jonotetaankin vieri vieressä, eikä metrin etäisyydellä toisesta. Mutta kohta saan uusia ystäviä, opin uudet tavat, ajatusmaailmani heittää kuperkeikkaa, amerikkalaiset sanonnat löytävät tiensä minunkin luokseni ja host-vanhemmista tulee perhe.
Hullua vai mitä? Tyttö Suomesta suuntaa Michiganiin ihan suomalaisten siirtolaisten jalanjäljissä. Tähän maailman aikaan matka taittuu kuitenkin lentokoneella, eikä laivalla. Pikku kylän tyttö astelee kohta yli tuhannen oppilaan kouluun ja onkin koulun ainoa suomalainen. Hullultahan tämä tuntuu, mutta ei mitään tälläistä uskalla, ellei mielessä ole hitunen hulluutta.
Eilen tein harjoituspakkauksen, eli katsoin mitä vaatteita tarvitsen mukaan, paljonko voin oikeasti ottaa, entä ratkeaako matkalaukku liitoksistaan. Ei ratkennut, ja vielä olisi saanut ottaa 5 kg enemmän vaatteita mukaan. Joko omistan hyvin vähän vaatteita tai unohdin puolet. Nyt edessä on vaatteiden pesua, ja parin viikon päästä voidaankin sitten ihan oikeasti pakkailla.
Tässä lähdön lähetessä on hauska ja hyväkin kerrata, miksi lähden vaihtoon. Ensinnäkin tahdon tavata uusia ihmisiä ja tutustua uuteen kulttuuriin. Tahdon myös seikkailla, sekä kokea niitä kerran elämässä kokemuksia. Tietenkin tahdon parantaa englannin kielen taitoani, opiskella, sekä hullaantua kaikesta uudesta. Haluan myös nähdä maailmaa, ja ehkä myöhemmin pystynkin ottamaan kantaa ajankohtaisiin asioihin, jotka koskevat Yhdysvaltoja. Vaihtarina oppii aina uutta ihan mistä tahansa. Sen takia tahdon myös hetkeksi vaihdella maisemaa.
Vaihtovuoden tarkoitus ei ole matkustelu jokaisessa osavaltiossa tai asuminen hienosto hotelleissa. Vaihtovuoden tarkoitus on kasvattaa sinua, minua ja kaikkia meitä vaihtareita ihmisenä. Toivottavasti kasvu on vain psyykkistä eikä fyysistä. (Amerikassa vaarana voi olla, että ruoka maistuu liiankin hyvälle.) Vaihtovuoden tarkoitus on opettaa ongelmanratkaisua, tunteiden käsittelyä, sekä opettaa toimimaan erilaisten ihmisten kanssa. Vuosi on varmasti täynnä suuria ja pieniä haasteita, joista suomalaisella sisulla selvitään. Yhdeksi vaihtovuoden tarkoitukseksi koen myös sen, että oppii arvostamaan omaa kotimaataan vielä enemmän.
Lähteminen on myös pelottavaa. Kaikki tuttu jää tänne, monen tuhannen kilometrin päähän. Suomessa arki rullaa tasaisesti eteenpäin, ja perhe ja ystävät juhlivat joulua, syntymäpäiviä, vapun ja juhannuksen ilman minua. Lukiolaiset tanssivat wanhat, joista minä tietenkin jään vuoden jälkeen. Suurimpana ajatuksena mielessä on pelko, entä jos minut unohdetaan. Entä jos astunkin vuoden päästä Helsinki-Vantaan lentokentälle, eikä kukaan ole vastassa? Monet ajatukset pelottavat myös Yhdysvalloissa. Mitä jos juuri minun kouluni on kouluampujan sihdissä? Mitä teen, jos jokin läheisistäni sairastuu vakavasti, kun itse nautin vuodesta ulkomailla? Näitä ajatuksia liikkuu päässäni. Nyt kun ne on kirjoitettu selväksi tekstiksi, vaikuttavat ne hieman oudoilta ja liioitelluilta. Silti näitä minun omat aivosoluni tuottavat, kiitos herkästi stressaantuvan luonteeni.
Äitini on kuitenkin hyvin viisas, ja onkin sanonut, että jos mitään ei uskalla kokeilla, ei mitään voi koskaan oppia. Hän on myös sanonut, että samat asiat, joista panikoin voivat tapahtua myös Suomessa ollessani. Siltikään en pystyisi pelastamaan läheisiäni yllättävältä sairaudelta tai koulua kouluampujalta. Ystäväni ovat myös viisaita, joskus liiankin. He ovat todenneet, että oikeat ystävät ja perhe pysyvät. Varmasti ainakin joku on lentokentällä vastassa, eikä kukaan läheiseni minua unohda.
Tällä hetkellä kuitenkin mielessä pyörii lähinnä positiivisia ajatuksia tulevasta. Odotan lähtöä malttamattomana. Mieleni kiitää kaikissa upeissa mahdollisuuksissa, joita vaihtovuosi tuo tullessaan. Ja tietysti suuri unelmani, matka Yhdysvaltoihin on vihdoin toteutumassa. Hymyilen tätä kirjoittaessani, kohta saan olla oman seikkailuni ykköstähti. Odotan myös isäntäperheeni näkemistä, sillä he ovat jo tulleet minulle läheiseksi. Odotettavaa riittää myös tulevassa orientaatioleirissä. Siellä tapaan muut vaihtarit, ja saan jakaa ajatuksiani heidän kanssaan.
Tässä ajatuksiani lähtemisestä. Mieli haikeana ja "roska" silmässähän tämä tyttö lähtee, ei siitä mihinkään pääse.
Suomesta lähteminen ei ole kuitenkaan minkään loppu, vaan uuden ajan alku.
- Sanni
Lähtö lähestyy ja koputtaa kohta olkapäälle, että hei nyt pitäisi mennä. Päivien vilinä tuntuu vähän siltä, kuin autossa nukkuminen. Silmät sulkee "viideksi" minuutiksi, ja sitten ollaankin jo perillä. Kulunut vuosi vaihto juttujen ja lukion parissa suorastaan kiisi ohi.
Vaihto-oppilasvuosi on suuri muutos kenen tahansa elämässä, niin myös minun. Kohta astun lentokoneeseen ja jätän Suomen taakseni. Jätän tänne perheen, ystävät, tutun harrastuksen, koulun, opitut tavat ja sanonnat. Kohta kielenä on englanti, ja bussipysäkeillä jonotetaankin vieri vieressä, eikä metrin etäisyydellä toisesta. Mutta kohta saan uusia ystäviä, opin uudet tavat, ajatusmaailmani heittää kuperkeikkaa, amerikkalaiset sanonnat löytävät tiensä minunkin luokseni ja host-vanhemmista tulee perhe.
Hullua vai mitä? Tyttö Suomesta suuntaa Michiganiin ihan suomalaisten siirtolaisten jalanjäljissä. Tähän maailman aikaan matka taittuu kuitenkin lentokoneella, eikä laivalla. Pikku kylän tyttö astelee kohta yli tuhannen oppilaan kouluun ja onkin koulun ainoa suomalainen. Hullultahan tämä tuntuu, mutta ei mitään tälläistä uskalla, ellei mielessä ole hitunen hulluutta.
Eilen tein harjoituspakkauksen, eli katsoin mitä vaatteita tarvitsen mukaan, paljonko voin oikeasti ottaa, entä ratkeaako matkalaukku liitoksistaan. Ei ratkennut, ja vielä olisi saanut ottaa 5 kg enemmän vaatteita mukaan. Joko omistan hyvin vähän vaatteita tai unohdin puolet. Nyt edessä on vaatteiden pesua, ja parin viikon päästä voidaankin sitten ihan oikeasti pakkailla.
Tässä lähdön lähetessä on hauska ja hyväkin kerrata, miksi lähden vaihtoon. Ensinnäkin tahdon tavata uusia ihmisiä ja tutustua uuteen kulttuuriin. Tahdon myös seikkailla, sekä kokea niitä kerran elämässä kokemuksia. Tietenkin tahdon parantaa englannin kielen taitoani, opiskella, sekä hullaantua kaikesta uudesta. Haluan myös nähdä maailmaa, ja ehkä myöhemmin pystynkin ottamaan kantaa ajankohtaisiin asioihin, jotka koskevat Yhdysvaltoja. Vaihtarina oppii aina uutta ihan mistä tahansa. Sen takia tahdon myös hetkeksi vaihdella maisemaa.
Vaihtovuoden tarkoitus ei ole matkustelu jokaisessa osavaltiossa tai asuminen hienosto hotelleissa. Vaihtovuoden tarkoitus on kasvattaa sinua, minua ja kaikkia meitä vaihtareita ihmisenä. Toivottavasti kasvu on vain psyykkistä eikä fyysistä. (Amerikassa vaarana voi olla, että ruoka maistuu liiankin hyvälle.) Vaihtovuoden tarkoitus on opettaa ongelmanratkaisua, tunteiden käsittelyä, sekä opettaa toimimaan erilaisten ihmisten kanssa. Vuosi on varmasti täynnä suuria ja pieniä haasteita, joista suomalaisella sisulla selvitään. Yhdeksi vaihtovuoden tarkoitukseksi koen myös sen, että oppii arvostamaan omaa kotimaataan vielä enemmän.
Lähteminen on myös pelottavaa. Kaikki tuttu jää tänne, monen tuhannen kilometrin päähän. Suomessa arki rullaa tasaisesti eteenpäin, ja perhe ja ystävät juhlivat joulua, syntymäpäiviä, vapun ja juhannuksen ilman minua. Lukiolaiset tanssivat wanhat, joista minä tietenkin jään vuoden jälkeen. Suurimpana ajatuksena mielessä on pelko, entä jos minut unohdetaan. Entä jos astunkin vuoden päästä Helsinki-Vantaan lentokentälle, eikä kukaan ole vastassa? Monet ajatukset pelottavat myös Yhdysvalloissa. Mitä jos juuri minun kouluni on kouluampujan sihdissä? Mitä teen, jos jokin läheisistäni sairastuu vakavasti, kun itse nautin vuodesta ulkomailla? Näitä ajatuksia liikkuu päässäni. Nyt kun ne on kirjoitettu selväksi tekstiksi, vaikuttavat ne hieman oudoilta ja liioitelluilta. Silti näitä minun omat aivosoluni tuottavat, kiitos herkästi stressaantuvan luonteeni.
Äitini on kuitenkin hyvin viisas, ja onkin sanonut, että jos mitään ei uskalla kokeilla, ei mitään voi koskaan oppia. Hän on myös sanonut, että samat asiat, joista panikoin voivat tapahtua myös Suomessa ollessani. Siltikään en pystyisi pelastamaan läheisiäni yllättävältä sairaudelta tai koulua kouluampujalta. Ystäväni ovat myös viisaita, joskus liiankin. He ovat todenneet, että oikeat ystävät ja perhe pysyvät. Varmasti ainakin joku on lentokentällä vastassa, eikä kukaan läheiseni minua unohda.
Tällä hetkellä kuitenkin mielessä pyörii lähinnä positiivisia ajatuksia tulevasta. Odotan lähtöä malttamattomana. Mieleni kiitää kaikissa upeissa mahdollisuuksissa, joita vaihtovuosi tuo tullessaan. Ja tietysti suuri unelmani, matka Yhdysvaltoihin on vihdoin toteutumassa. Hymyilen tätä kirjoittaessani, kohta saan olla oman seikkailuni ykköstähti. Odotan myös isäntäperheeni näkemistä, sillä he ovat jo tulleet minulle läheiseksi. Odotettavaa riittää myös tulevassa orientaatioleirissä. Siellä tapaan muut vaihtarit, ja saan jakaa ajatuksiani heidän kanssaan.
Tässä ajatuksiani lähtemisestä. Mieli haikeana ja "roska" silmässähän tämä tyttö lähtee, ei siitä mihinkään pääse.
Suomesta lähteminen ei ole kuitenkaan minkään loppu, vaan uuden ajan alku.
- Sanni
❤❤
VastaaPoista